Päätin kesällä katsoa kaksi itselleni ja koko muulle maailmalle tärkeää sarjaa alusta loppuun.
Olin muksuna katsellut televisiosta niin The Wireä (2002-2008) kuin The Sopranosiakin (1999-2007) ja pitänyt molemmista kovasti. Kuten niin montaa muutakin kiinnostavaa sarjaa myös näitä kahta näytettiin hyvin myöhäiseen kellonaikaan. Tästä johtuen en läheskään jokaista jaksoa nähnyt kun niitä esitettiin ja muutenkin katselu oli hyvin satunnaista.
Kun sain kesällä käyttööni Elisa Viihteen HBO:lla varustettuna kolmeksi kuukaudeksi otin tavoitteekseni katsoa molemmat sarjat alusta loppuun. Olin katsonut kyseisiä ohjelmia 2000-luvun puolivälissä Neloselta ja MTV3:lta ja kymmenen vuoden jälkeen molempien niskaan oli kasattu melkoinen taakka kulttimainetta ja hypeä.
New York Timesiä, The Guardiania ja vastaavia arvostettuja aviiseja myöden näistä kahdesta The Wire on nostettu maailman parhaaksi sarjaksi ikinä. Minäkin olin pitkään sitä mieltä omien muistikuvieni pohjalta.
Aloitin urakkani The Wirellä, koska olin odottanut sitä enemmän. Kerkesin jo aiemmin katsoa muutaman ensimmäisen jakson HBO Nordicin kautta, mutta se on yksinkertaisesti huono palvelu. Kuvanlaatu on ihan käsittämätöntä mössöä ollakseen tuore stream-palvelu maailman arvostetuimmalla sarjasisällöllä. Jopa tappiin asti pakatut videot Youtubessa 720p-tarkkuudella näyttävät Nordiciin verrattuna teräväpiirrolta.
Yllätyinkin iloisesti kun Elisa Viihteen kuvanlaatu oli merkittävän paljon parempi, vaikka kyse oli käytännössä täysin samasta materiaalista ja luulisin, että ne jopa kulkeutuvat samaa reittiä eri toimijoille (HBO Nordic sisältänee jonkun yliampuvan pakkausalgoritmin loppupäässä). Jos kehnoa kansiorakennetta ja käyttöliittymää ei ottanut huomioon oli Viihteen kautta huomattavasti mukavampi aloittaa maraton-urakka kaukosäädin kourassa.
Ensimmäinen kausi ja osin toinenkin tuotti hieman vaikeuksia katsoa läpi kun tapahtumat periaatteessa muistihyvin televisiokierroksen ajoilta, mutta ei tarpeeksi hyvin jotta ne voisi skipata.
Sitten tapahtui jotain tylsää. Neljäs kausi esitteli kehnompia hahmoja, etäännytti ja lähes tylsistytti.
Kun tutuista jaksoista päästiin lähti sarjakin lentoon. Juoni syveni ja henkilöhahmot parantuivat kausi kaudelta ja kolmas kausi olikin jo parasta ikinä. Sitten tapahtui jotain tylsää.
Neljäs kausi esitteli huomattavasti köykäisempiä hahmoja tutun joukon vierelle ja juonikin alkoi menettää parasta teräänsä. Hahmoihin kiintyminen loppui ja niihin alkoi jopa etääntyä. Katsomisesta tuli välillä lähes pakkopullaa, mutta maraton-fiilis pysyi ihme kyllä yllä.
Viidennellä kaudella kuuluisa facepalm oli lähellä kun sarjan juoni alkoi mennä jo absurdin huonoksi. Absurdi on monesti hyvä asia, mutta The Wiren kaltaisessa realismia mukailevassa rikossarjassa se alkoi tympäistä. Tämä on suuri harmi, koska journalismia ja sanomalehtien maailmaa avannut viides kausi olisi voinut olla jopa sarjan paras ottaen oman kiinnostukseni alaan huomioon. Uudet hahmot jättivät jälleen kylmäksi paria ihan mielenkiintoista henkilöä lukuunottamatta.
Kun sarja päättyi, kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin valvonut viimeisten jaksojen äärellä koko yön. Unensaantia häiritsi pettymys, tähänkö olin käyttänyt lähes viikon ajan 10-12 tuntia päivässä?
"Tämäkö todella on maailman paras sarja?", pyöri kysymys mielessäni kun yritin saada unta. Jos sarja olisi lopetettu kolmeen ensimmäiseen kauteen se olisi sitä voinut ollakin, mutta olisi samalla jäänyt valitettavan tyngäksi.
Sopranos (Suomessa ilman etuliitettä) oli helppo aloittaa altavastaajan roolista toivoen sen pieksevän pettymyksen aiheuttaneen ennakkosuosikin. Sopranosin tarinaa ei ole samalla tavalla jaettu kausiin, josta voisi nostaa hyviä ja huonoja erikseen esille. Erittäin vahva hahmogalleria ja loistava dialogi tähdittivät jo valmiiksi mielenkiintoista mafiamaailmaa, johon kiinnostukseni on muutenkin herännyt vahvemmin edellisen katselukerran jälkeen.
Tällä kertaa en voinut katsoa koko sarjaa kerralla, koska kesäloma oli jo nautiskeltu ja syksy muutenkin sisälsi turhan monta muuttujaa. Silti joka kerta kun jaksojen ääreen palasi tuli niitä katsottua monta putkeen ja tarina vei välittömästi mukanaan. Tätä minä olisin voinut katsoa yli kuusi (tai periaatteessa seitsemän, koska viimeinen kausi oli lähes tuplapitkä) kautta mieluusti.
Sopranos 6 - The Wire 1.
Elokuvissa nautin usein samaistua henkilöhahmoihin ja elää heidän mukana täysillä sen lyhyen hetken minkä tuo matka kestää.
Amerikkalainen kaapelitelevisioyhtiö HBO on tuottanut sekä The Wiren että Sopranosin ja yhtiöstä tuskin olisi koskaan tullut yhtä arvostettua ilman näitä titteleitä. Saman tuottajan lisäksi näitä sarjoja yhdistää rikollisuus, jota kuvataan molemmilta puolin kaltereita, mutta vielä enemmän yhteistä löytyy päähenkilöiden epämiellyttävyydessä.
Kun asiaa enemmän miettii, lähes jokaisessa lempisarjassani on epämiellyttäviä hahmoja. Elokuvissa nautin usein samaistua henkilöhahmoihin ja elän heidän mukanaan täysillä sen lyhyen hetken minkä tuo matka kestää, mutta sarjoissa nautin selkeästi useammin vain seurata vierestä mitä nämä epämiellyttävät ihmisen raakileet nyt saavat aikaan.
Siinä missä elokuvat kestää tyypillisesti 90-120 minuutin luokkaa, on 4 300 minuuttia (Sopranos) todennäköisesti liikaa rakastaa jotain hahmoa jolle on kirjoitettu paljon tapahtumarikkaampi elämä kuin tavalliselle pulliaiselle. Ellei kyseessä ole maailman paras sitcom Frendit. Sen kohdalla voin tehdä 5 912 minuutin poikkeuksen kerran vuodessa.
R.I.P. James Gandolfini.
Art Director, rumpalityyppi, leffatyyppi, musatyyppi, pelityyppi, Episodin visunörtti.