Keskiviikon erittäin pysäyttävän Birdman-kokemuksen jälkeen olin ja olen edelleen häkeltynyt. Torstaina kun menin treeneihin hyvien ystävieni kanssa nauttimaan akustisen musiikin iloista, huomasin omassa tekniikassani välittömästi tavallista enemmän yritystä ja yksityiskohtia.

Olen aina ollut ihminen, joka rakastaa yksityiskohtia. Se voi olla joku tietty väri, elementti, aksentti, valon välähdys tai vaikka roska silmässä. Verisestä virvelikalvosta puhumattakaan. Tänään pääsin viimein näkemään syksystä asti odottamani Whiplashin ja yksityiskohdat olivat melkein kaataa koko nautinnon.

Jo ajatus elokuvasta, jossa rumpali antaa kaikkensa saavuttaakseen unelmiaan on minulle äärimmäisen kiehtova. Siihen jos lisää vielä todella vaativan opettajan, joka erittäin rajuista metodeistaan huolimatta on kiinnostava ja lähestyttävä persoona. 5/5.

Mutta se oli niin paljon muutakin. En taaskaan aio yrittää olla kriitikko vaan suosittelen lukemaan Heli Metsätähden erittäin ajatuksia herättävän arvion Episodista. Olen monesti haaveillut olevani oikeasti merkittävä rytmimusiikin taitaja, mutta tämä teos palautti minut maan pinnalle.

Ei minusta olisi koskaan ollut treenaamaan jotain tylsiä rudimentteja, saati nuotteja lukemaan. Mutta siinä missä Birdman luotti kaoottiseen freejazz-töräyttelyyn, Whiplashissa on kyse yksityiskohdista ja täydellisyydestä.

Muutaman kehun jälkeen rumpujensoitosta tulee veristä autismia.

Haluaisin hallita yhtä montaa osaa elämästäni kuin Miles Tellerin esittämä Andrew hallitsee rumpusetistään, mutta se on mahdotonta. Kuten on myöskin Andrew'in sosiaalinen elämä. Muutaman kehun jälkeen rumpujensoitosta tulee veristä autismia.

Tässähän ei ole vielä mitään pahaa? Ei niin. Tellerin esittämä Andrew oli ainut elokuvan useista rumpaleista, joka edes etäisesti onnistui esittämään oikeaa rumpalia. En tiedä mikä geeni rumpalilta vaaditaan, mutta uskottavuus on tässä rytmien rakastelussa erittäin oleellinen osa.

Elokuvassa nähdään muitakin rumpaleita, mutta Andrewin ja varsinkin muiden rumpalien tapauksessa leikkauksessa sekä kuvauksessa mennään perinteisen katsojan ehdoilla ja näin ollen erittäin oleellisiakin iskuja ei välttämättä osuta symbaaleihin, vaikka kappaleen rytmiikan kannalta se olisikin elintärkeää.

Rakkautta musiikkiin kuitenkin tuodaan elokuvassa paljon enemmän esille koko orkesterin opettajan Fletcherin (J.K. Simmons) ehdoilla. Elokuvan alussa voit kokea suurta inhoa ja vastenmielisyyttä kyseistä ihmistä kohtaan, mutta rakkaus musiikkiin voittaa. Meillä kaikilla on jotain ylitettävää.

Siinä missä normaalisti musiikkielokuvat ihan pätevästi esittävät sankarinsa parrasvaloissa, Whiplash asettaa kaiken omaan vaikeuteensa. Jos kuuntelet nimikkokappaleen vaikkapa tästä on siihen hyvin vaikea samaistua. Vastaavaa kurinalaisuutta löytyy vain insinööreistä ja armeijan skappareista ja kukapa kumpaankaan haluaisi samaistua.

En voisi mitenkään kuvitella itseäni tuohon maailmaan ihan jo taitojenikin takia, mutta Whiplash ja Birdman saavat minut nauttimaan jazzista taas entistä enemmän. Ja kyllä, aion tuoda soittooni varsinkin kaoottista hallittavuutta enemmän ja olen näille elokuville velkaa lähes koko tämän vuoden soittorupeamani.

Olen elämässäni etuoikeutettu, että saan nauttia näin laadukkaasta viihteestä läpi viikon. Upea elokuva ja upeaa työskentelyä niin koko työryhmältä kuin näyttelijöiltäkin.

Kävin juuri katsomassa Iñárritun uusimman, Birdmanin (2014, Episodin arvio) edullinen lippu röyhkeänä tekosyynä. Kovat odotukset kalvoivat mieltä suorasukaisista suosituksista huolimatta, koska miehen edelliset elokuvat olivat jo vajonneeet aivomuhkuroiden pölyisimpiin nurkkiin.

Koska tämä ei ole elokuva-arvostelu, en kyllästytä kertaamalla juonikuviota, hahmojen kemioita tai näyttelijöiden aiempia suorituksia. Ne löytyy Episodin arviosta paljon pätevämmin ja selkeämmin kuin itse osaisin asiat edes ilmaista.

Rumpujen soitto on todella hienoa touhua. Periaatteessa osaavan rumpalin katsominen ja kuunteleminen se vasta hienoa touhua onkin. Mutta minua ei jaksa niin kiinnostaa rutiinit eikä rudimentit. Niin paljon kuin Kai Hahtoa rumpalina arvostankin, odotan kauhulla Nightwishin tulevan albumin varmasti hyvin pitkästyttävää rumpuraitaa. Arvaamattomuus ja kaaos tuo rumpujen soittoon unohtumattoman elementin.

Birdman on freejazz-töräyttely parhaimmillaan.

En tajua jazzista juuri mitään ja arvostukseni maailman kovimpia jazz-rumpaleita kohtaan on etäisen kunnioittava. Silti, todella vapautunut freejazz-töräyttely rumpusetillä. Jumalauta se on hienoa kuunneltavaa! Viet itsesi ihan äärirajoille ja jotenkin silti onnistut pitämään koko universumin pienoismallin hallinnassasi. Se on hienoa. Birdman on freejazz-töräyttely parhaimmillaan. Se on huikea, se on kaoottinen ja se on koko ajan hallittavissa.

Monessa liemessä keitetty Emmanuel Lubezki tekee aivan upeaa työtä kuvaajana sekä leikkaajakaksikko Crise ja Mirrione oikeana ja vasempana kätenä tuovat koko kaaoksen iholle. Tämä kaikki jo sinällään on hyvin hämmästyttävää, mutta se freejazz-töräyttely, voi että.

Meksikolainen jazz-rumpali Antonio Sánchez on myös kelmi. Suorastaan ärsyttävän hyvä ja ihanan kaoottinen koputtelija. Kyseinen koputtelija toi minulle kokemuksen lopullisesti iholle. Pystyin elämään samassa tilassa noiden rytmien ja varsinkin rytmin irvikuvien kanssa silmät hämmästyksestä ammottavina tai tunnelmointiin suljettuina.

Olisi ihanaa analysoida tätä massiivista kaksituntista pidempään, mutta ammattikoulun tarjoamat viiden opintoviikon liimanhaistelukurssit eivät tehneet minusta erityisen analyyttistä henkilöä. Onneksi hienot ohjaajat tekevät näin hyviä elokuvia, joita voi analysoinnin ja halkomisen sijaan keskittyä tuntemaan.

Michael Keaton oli myös todella hyvä.

Olin muksuna katsellut televisiosta niin The Wireä (2002-2008) kuin The Sopranosiakin (1999-2007) ja pitänyt molemmista kovasti. Kuten niin montaa muutakin kiinnostavaa sarjaa myös näitä kahta näytettiin hyvin myöhäiseen kellonaikaan. Tästä johtuen en läheskään jokaista jaksoa nähnyt kun niitä esitettiin ja muutenkin katselu oli hyvin satunnaista.

Kun sain kesällä käyttööni Elisa Viihteen HBO:lla varustettuna kolmeksi kuukaudeksi otin tavoitteekseni katsoa molemmat sarjat alusta loppuun. Olin katsonut kyseisiä ohjelmia 2000-luvun puolivälissä Neloselta ja MTV3:lta ja kymmenen vuoden jälkeen molempien niskaan oli kasattu melkoinen taakka kulttimainetta ja hypeä.

New York Timesiä, The Guardiania ja vastaavia arvostettuja aviiseja myöden näistä kahdesta The Wire on nostettu maailman parhaaksi sarjaksi ikinä. Minäkin olin pitkään sitä mieltä omien muistikuvieni pohjalta.

Aloitin urakkani The Wirellä, koska olin odottanut sitä enemmän. Kerkesin jo aiemmin katsoa muutaman ensimmäisen jakson HBO Nordicin kautta, mutta se on yksinkertaisesti huono palvelu. Kuvanlaatu on ihan käsittämätöntä mössöä ollakseen tuore stream-palvelu maailman arvostetuimmalla sarjasisällöllä. Jopa tappiin asti pakatut videot Youtubessa 720p-tarkkuudella näyttävät Nordiciin verrattuna teräväpiirrolta.

Yllätyinkin iloisesti kun Elisa Viihteen kuvanlaatu oli merkittävän paljon parempi, vaikka kyse oli käytännössä täysin samasta materiaalista ja luulisin, että ne jopa kulkeutuvat samaa reittiä eri toimijoille (HBO Nordic sisältänee jonkun yliampuvan pakkausalgoritmin loppupäässä). Jos kehnoa kansiorakennetta ja käyttöliittymää ei ottanut huomioon oli Viihteen kautta huomattavasti mukavampi aloittaa maraton-urakka kaukosäädin kourassa.

Ensimmäinen kausi ja osin toinenkin tuotti hieman vaikeuksia katsoa läpi kun tapahtumat periaatteessa muistihyvin televisiokierroksen ajoilta, mutta ei tarpeeksi hyvin jotta ne voisi skipata.

Sitten tapahtui jotain tylsää. Neljäs kausi esitteli kehnompia hahmoja, etäännytti ja lähes tylsistytti.

Kun tutuista jaksoista päästiin lähti sarjakin lentoon. Juoni syveni ja henkilöhahmot parantuivat kausi kaudelta ja kolmas kausi olikin jo parasta ikinä. Sitten tapahtui jotain tylsää.

Neljäs kausi esitteli huomattavasti köykäisempiä hahmoja tutun joukon vierelle ja juonikin alkoi menettää parasta teräänsä. Hahmoihin kiintyminen loppui ja niihin alkoi jopa etääntyä. Katsomisesta tuli välillä lähes pakkopullaa, mutta maraton-fiilis pysyi ihme kyllä yllä.

Viidennellä kaudella kuuluisa facepalm oli lähellä kun sarjan juoni alkoi mennä jo absurdin huonoksi. Absurdi on monesti hyvä asia, mutta The Wiren kaltaisessa realismia mukailevassa rikossarjassa se alkoi tympäistä. Tämä on suuri harmi, koska journalismia ja sanomalehtien maailmaa avannut viides kausi olisi voinut olla jopa sarjan paras ottaen oman kiinnostukseni alaan huomioon. Uudet hahmot jättivät jälleen kylmäksi paria ihan mielenkiintoista henkilöä lukuunottamatta.

Kun sarja päättyi, kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin valvonut viimeisten jaksojen äärellä koko yön. Unensaantia häiritsi pettymys, tähänkö olin käyttänyt lähes viikon ajan 10-12 tuntia päivässä?

"Tämäkö todella on maailman paras sarja?", pyöri kysymys mielessäni kun yritin saada unta. Jos sarja olisi lopetettu kolmeen ensimmäiseen kauteen se olisi sitä voinut ollakin, mutta olisi samalla jäänyt valitettavan tyngäksi.

Sopranos (Suomessa ilman etuliitettä) oli helppo aloittaa altavastaajan roolista toivoen sen pieksevän pettymyksen aiheuttaneen ennakkosuosikin. Sopranosin tarinaa ei ole samalla tavalla jaettu kausiin, josta voisi nostaa hyviä ja huonoja erikseen esille. Erittäin vahva hahmogalleria ja loistava dialogi tähdittivät jo valmiiksi mielenkiintoista mafiamaailmaa, johon kiinnostukseni on muutenkin herännyt vahvemmin edellisen katselukerran jälkeen.

Tällä kertaa en voinut katsoa koko sarjaa kerralla, koska kesäloma oli jo nautiskeltu ja syksy muutenkin sisälsi turhan monta muuttujaa. Silti joka kerta kun jaksojen ääreen palasi tuli niitä katsottua monta putkeen ja tarina vei välittömästi mukanaan. Tätä minä olisin voinut katsoa yli kuusi (tai periaatteessa seitsemän, koska viimeinen kausi oli lähes tuplapitkä) kautta mieluusti.

Sopranos 6 - The Wire 1.

Elokuvissa nautin usein samaistua henkilöhahmoihin ja elää heidän mukana täysillä sen lyhyen hetken minkä tuo matka kestää.

Amerikkalainen kaapelitelevisioyhtiö HBO on tuottanut sekä The Wiren että Sopranosin ja yhtiöstä tuskin olisi koskaan tullut yhtä arvostettua ilman näitä titteleitä. Saman tuottajan lisäksi näitä sarjoja yhdistää rikollisuus, jota kuvataan molemmilta puolin kaltereita, mutta vielä enemmän yhteistä löytyy päähenkilöiden epämiellyttävyydessä.

Kun asiaa enemmän miettii, lähes jokaisessa lempisarjassani on epämiellyttäviä hahmoja. Elokuvissa nautin usein samaistua henkilöhahmoihin ja elän heidän mukanaan täysillä sen lyhyen hetken minkä tuo matka kestää, mutta sarjoissa nautin selkeästi useammin vain seurata vierestä mitä nämä epämiellyttävät ihmisen raakileet nyt saavat aikaan.

Siinä missä elokuvat kestää tyypillisesti 90-120 minuutin luokkaa, on 4 300 minuuttia (Sopranos) todennäköisesti liikaa rakastaa jotain hahmoa jolle on kirjoitettu paljon tapahtumarikkaampi elämä kuin tavalliselle pulliaiselle. Ellei kyseessä ole maailman paras sitcom Frendit. Sen kohdalla voin tehdä 5 912 minuutin poikkeuksen kerran vuodessa.

R.I.P. James Gandolfini.