Keskustelin tänään Applen Macbook Aireista ja nopeasti juttelu ohjautui kysymykseen, onko Aireissa kosketusnäyttö.

Itse iPadin ja iPhonen omistajana en ollut osannut edes ajatella tarvitsevani läppäriin tai pöytäkoneeseen kosketusnäyttöä. Myös asennot, joissa yleensä käytän kosketusnäyttölaitteita, kuten sohvalla röhnöttäminen ja esimerkiksi joukkoliikenteessä hyöriminen eivät kauheasti puolla noin kilon painavan laitteen mukana pitelemistä.

Kuitenkin kaverini mielestä tuo ominaisuus hänen omassa läppärissään oli erinomainen ja hän käyttää sitä paljon. Tutkin myöhemmin netistä, onko tällä ajatusmallilla kannatusta ja sitä löytyi yllättävän paljon. Varsinkin Windows 8 -läppärit Metro-käyttöliittymän kera ovat hyvin suosittuja kosketusnäytön kanssa ja onhan siinä kivoja isoja palikoitakin mitä painella.

Mietin, että miksei Apple ole tähän samaan kelkkaan lähtenyt, sillä onhan heidän laitteidensa kosketusnäytöt todella laadukkaita. Löysin aiheesta kiinnostavan blogikirjoituksen Slaten sivuilla, jonka loppuosa olikin itselleni tärkeämpää kuin kuvittelinkaan.

Jotta läppärit ja pöytäkoneet, jotka käyttävät OS X:ää sopisivat paremmin kosketusnäytöille, niiden tulisi lähentyä huomattavan paljon Applen mobiililaitteiden käyttöliittymää iOS:ää.Windows ratkaisi vastaavan ongelman tekemällä kahdeksanteen versioonsa Metro-käyttöliittymän, joka sisältää samanlaisia isoja ruutuja joita painella, kuin esimerkiksi Nokian valmistavat Lumia Windows Phonet.

Siinä missä Apple rakastaa yksinkertaistaa asioita olisi näin rajulla yksinkertaistamisella merkittäviä vaikutuksia koko OS X:n yleiseen toimivuuteen ja käytettävyyteen. En kuitenkaan osaa spekuloida näillä mutua enempää, koska en ole käyttöliittymä- saati softasuunnittelija.

Olen kuitenkin ihminen ja näin ollen myös tunnen asioita. Merkittävimmäksi kysymykseksi näiden kahden toimintatavan välillä minulle muodostui tunneside.

Kun käytän OS X:ää, piirtyy minulle mielikuva työnteosta. Tarkkuutta vaativia syväyksiä hiirellä, sadat ulkoa opetellut pikakomennot vilisevät näppäimistöllä, prosesseja on monesti auki kymmenien ohjelmien, selaimen välilehtien ja projektien kera. Tunnen hallitsevani suuria kokonaisuuksia, joita on syytäkin tarkastella vähän enemmän etäältä hallintalaitteilla, kuin koskettelemalla niitä lähes fyysisesti.

Taas iOS-puolella olenkin puhtaasti enemmän vapaa-ajalla. Voin toki mobiililaitteillakin kirjoitella esimerkiksi työsähköposteja, muistiinpanoja tai tutustua briiffeihin, materiaaleihin ja vastaavaa. Mutta nämä ovat pieniä juttuja, pelkkiä pieniä palasia kuvaamastani kokonaisuudesta.

Kun istun kotona työpisteelläni, minulle tulee jopa vähän huono omatunto ellen esimerkiksi taita, käsittele kuvia tai vaikkapa kirjoita tätä blogia. Tunnontuskat kuitenkin katoavat sillä hetkellä jos käytän tuon saman ajan sohvalla pelaten iPadilla Clash of Clansia. Näpyttelen sormellani pikkujoukkoja sotaan ja rakentelen kylääni kaiken ollessa hyvin pientä ja kevyttä, kaukana niistä strategiapelien massiivisista ulottuvuuksista, mitä nuorempana PC:llä pelailin.

Poistuessani työpisteeltäni koen vapahduksen. Musta näyttö katselee loittonevaa selkääni tehtyäni sen päivän työt loppuun. Vähän kuin paperitehtaan paperikone, se ei seuraa sinua. Kotona voit miettiä ihan muita asioita kuin töitä, vaikka olisit tehnyt ne työt samassa huoneessa olevan koneen kanssa.

Yhä mobiilimmassa maailmassa tuo alkaa olla vanhojen partojen höpinää. Kun katselet sähköpostisi tuoreimmat uutiskirjeet, Facebook-ilmoitukset, Twitter-ilmoitukset, LinkedIn-ilmoitukset, Slackit, Pinterestit ja muut voi siellä ihan yhtä hyvin olla mukana asiakkaalta tullut työsähköposti. Vaikka kello olisi 20.

Monet varmasti väittävät, etteivät lue tuohon kellon aikaan työsähköpostejaan vaan lukevat kaiken siitä ympäriltä. Paskapuhetta, mutta uskotaan silti. Vaikka tuo sähköposti olisi pelkkä kuittaus hyvin menneestä projektista, sen käsitteleminen aivoissa kestää huomattavasti sähköpostin lukemista kauemmin ja olet taas työn syövereissä.

Näiden hyvin vahvojen assosiaatioiden kautta minun on taas omalta osaltani helpompi järkeillä työn ja vapaa-ajan välillä. Siinä missä nykyaika ylistää kellon ympäri töitä tekeviä lumihiutaleita olen itse oppinut koko ajan enemmän arvostamaan ihmisiä, jotka osaavat vastuun lisäksi nauttia tarpeeksi vapaudesta.

Jos ihmisestä haluaa saada irti innovaatiota, innokkuutta ja jopa tuottavuutta, pitää hänen päästä välillä täysin irti työstään. Ei kukaan rakasta työntekoa niin paljon. Ei liene tämän jälkeen yllätys, että minä olen kesälomani ajaksi ottanut työsähköpostin pois päältä mobiililaitteistani. Ja niin pitäisi sinunkin.