Iñárritun Birdmanista on jo useita päiviä, mutta jazz ja kaikenlainen töräyttely pysyy minulle edelleen ajankohtaisena. Jatkossa ehkä jopa vielä enemmän.
Keskiviikon erittäin pysäyttävän Birdman-kokemuksen jälkeen olin ja olen edelleen häkeltynyt. Torstaina kun menin treeneihin hyvien ystävieni kanssa nauttimaan akustisen musiikin iloista, huomasin omassa tekniikassani välittömästi tavallista enemmän yritystä ja yksityiskohtia.
Olen aina ollut ihminen, joka rakastaa yksityiskohtia. Se voi olla joku tietty väri, elementti, aksentti, valon välähdys tai vaikka roska silmässä. Verisestä virvelikalvosta puhumattakaan. Tänään pääsin viimein näkemään syksystä asti odottamani Whiplashin ja yksityiskohdat olivat melkein kaataa koko nautinnon.
Jo ajatus elokuvasta, jossa rumpali antaa kaikkensa saavuttaakseen unelmiaan on minulle äärimmäisen kiehtova. Siihen jos lisää vielä todella vaativan opettajan, joka erittäin rajuista metodeistaan huolimatta on kiinnostava ja lähestyttävä persoona. 5/5.
Mutta se oli niin paljon muutakin. En taaskaan aio yrittää olla kriitikko vaan suosittelen lukemaan Heli Metsätähden erittäin ajatuksia herättävän arvion Episodista. Olen monesti haaveillut olevani oikeasti merkittävä rytmimusiikin taitaja, mutta tämä teos palautti minut maan pinnalle.
Ei minusta olisi koskaan ollut treenaamaan jotain tylsiä rudimentteja, saati nuotteja lukemaan. Mutta siinä missä Birdman luotti kaoottiseen freejazz-töräyttelyyn, Whiplashissa on kyse yksityiskohdista ja täydellisyydestä.
Muutaman kehun jälkeen rumpujensoitosta tulee veristä autismia.
Haluaisin hallita yhtä montaa osaa elämästäni kuin Miles Tellerin esittämä Andrew hallitsee rumpusetistään, mutta se on mahdotonta. Kuten on myöskin Andrew'in sosiaalinen elämä. Muutaman kehun jälkeen rumpujensoitosta tulee veristä autismia.
Tässähän ei ole vielä mitään pahaa? Ei niin. Tellerin esittämä Andrew oli ainut elokuvan useista rumpaleista, joka edes etäisesti onnistui esittämään oikeaa rumpalia. En tiedä mikä geeni rumpalilta vaaditaan, mutta uskottavuus on tässä rytmien rakastelussa erittäin oleellinen osa.
Elokuvassa nähdään muitakin rumpaleita, mutta Andrewin ja varsinkin muiden rumpalien tapauksessa leikkauksessa sekä kuvauksessa mennään perinteisen katsojan ehdoilla ja näin ollen erittäin oleellisiakin iskuja ei välttämättä osuta symbaaleihin, vaikka kappaleen rytmiikan kannalta se olisikin elintärkeää.
Rakkautta musiikkiin kuitenkin tuodaan elokuvassa paljon enemmän esille koko orkesterin opettajan Fletcherin (J.K. Simmons) ehdoilla. Elokuvan alussa voit kokea suurta inhoa ja vastenmielisyyttä kyseistä ihmistä kohtaan, mutta rakkaus musiikkiin voittaa. Meillä kaikilla on jotain ylitettävää.
Siinä missä normaalisti musiikkielokuvat ihan pätevästi esittävät sankarinsa parrasvaloissa, Whiplash asettaa kaiken omaan vaikeuteensa. Jos kuuntelet nimikkokappaleen vaikkapa tästä on siihen hyvin vaikea samaistua. Vastaavaa kurinalaisuutta löytyy vain insinööreistä ja armeijan skappareista ja kukapa kumpaankaan haluaisi samaistua.
En voisi mitenkään kuvitella itseäni tuohon maailmaan ihan jo taitojenikin takia, mutta Whiplash ja Birdman saavat minut nauttimaan jazzista taas entistä enemmän. Ja kyllä, aion tuoda soittooni varsinkin kaoottista hallittavuutta enemmän ja olen näille elokuville velkaa lähes koko tämän vuoden soittorupeamani.
Olen elämässäni etuoikeutettu, että saan nauttia näin laadukkaasta viihteestä läpi viikon. Upea elokuva ja upeaa työskentelyä niin koko työryhmältä kuin näyttelijöiltäkin.
Art Director, rumpalityyppi, leffatyyppi, musatyyppi, pelityyppi, Episodin visunörtti.